linkki ravintolan sivuille 

Keski-Uusimaa sanomalehti  23.10.2018

Yhteisnäyttelyn maalaukset ja runot keskustelevat keskenään huolenaan ilmastonmuutos. Luontoa kuvaavia teoksia voi tulkita nykyhetken lisäksi tulevaisuuden dystopiana tai onnekkaana toipumisena luonnonvarojen tuhlauksen päätyttyä. Niissä on toiveikas ja leikkisä ote vakavasta aiheesta huolimatta. 
Päivi Patino on maalannut teoksensa pääosin kankaille, mutta käyttänyt myös osassa teoksistaan kierrätysmateriaaleja kuten muovia, tapettia ja kalaverkkoa. Riikamaria Helle-Kotka tulosti runonsa paperinkeräysastian käytettyjen arkkien kääntöpuolelle. Yhteisestä huolesta syntyi näyttely.

Vielä kymmenen vuotta sitten ilmastonmuutos ei ollut kovinkaan paljon esillä valtakunnallisessa mediassa. Jostain saattoi löytyä maininta sulavista jäävuorista, mutta eipä paljon muuta. Huoli kuitenkin hiipi Riikamaria Helle-Kotkan mieleen ja aiheesta kertyi vähitellen runoja. Kyseisiä runoja löytyy hänen runokirjoistaan, kuten Ja minua pelotti kun sammakko nauroi, 2017. 

Kuvataiteilija Päivi Patino tutustui tuolloin Riikamariaan runoilijoiden ja kuvataiteilijoiden yhteistyöprojektin merkeissä Suomi 100-vuonna Kaapelin Kuvasta Runo – Runosta Kuva vuosinäyttelyä 2017 suunniteltaessa. Naisten teokset kävivät vuoropuhelua, ja tästä kehkeytyi ajatus ilmastonmuutosaiheisesta yhteisnäyttelystä muun yhteistyön ohella. Nykyisin harva ihminen enää pohtii, onko ilmastonmuutos totta vai tarua. Samalla on ymmärretty, että sen ilmenemismuodot ovat aiempaa laajemmat ja muutos kiihtyvää. Ajankohtainen aihe ei kuitenkaan jätä näyttelyn yleisöä toivottomaksi, sillä taiteilijoiden mottona on usko ihmisen kykyyn ratkaista ongelmia: Niin kauan on elämää kuin on toivoakin. He neuvovat jarruttamaan ilmastonmuutosta pienilläkin teoilla, koska uskovat yksilöiden tekojen vähitellen vaikuttavan myös valtioiden päätöstentekijöihin.